Koulussamme järjestettiin eilen ja tänään Pimeä ja Hiljainen kahvila. Pimeä kahvila oli nimensä mukaan pilkkopimeä huone, jossa asiakkaille tarjottiin kahvia, mehua ja keksejä. Pöytiin meidät saattelivat kädestä pitäen sokeat tarjoilijat, jotka myös ottivat tilauksemme vastaan ja toivat tarjottavat. Olivatpahan nämä tarjoilijat myös sen verran asiakaspalveluhenkisiä, että jäivät jutustelemaan seuraksemme. Hiljaisessa kahvilassa ovella oli tarjolla korvatulppia ja äänenvaimentimia. Niin ikään täällä tarjoilijat toimivat nyt ääntään käyttämättä, viittoen. Pöydillä oli lunttilappuja viittomakielisistä kirjaimista, jotta asiakkaat pystyivät esittelemään itsensä kuuroille kanssaolijoille.
Kokemus oli jännittävä ja voimakas. Pimeä huone oli todellakin säkkipimeä. Olo oli heti turvaton, jos tarjoilija (jotka itse siis olivat sokeita) päästi irti hetkeksikään. Äänet korostuivat selvästi ja puheensorina vaikeutti vieruskaverin kuuntelemista. Teki mieli myös tarrata keskustelukaveriin kiinni, jotta tietäisi että hän varmasti on siinä. Pelkäsin koko ajan huitaisevani vahingossa kahvikupin syliini.
Hiljaisessa huoneessa pärjäsi ilman apua, mutta tunsin itseni kertakaikkiaan ulkopuoliseksi, koska en osannut viittomakieltä alkuunkaan. Minä olin nyt vammainen ja ainut pöydästä, joka erottui joukosta: en ymmärtänyt viittomista yhtään mitään, en pystynyt kommunikoimaan enkä seuraamaan muiden keskusteluja.
Molemmissa huoneissa olin avuton ilman yhtä aistia, jota olin tottunut käyttämään. Kuulo vuorovaikutuksen apuna ja näkö hahmottamisen perustana on minulle ollut itsestäänselvyys, koska niitä ei koskaan ole minulta pois otettu. Onneksi tällaisia tilausuuksia tulee, jossa vammaiskäsityksiä voidaan kääntää päälaelleen ja omanlaisensa shokeerauksen kautta lisätä ymmärrystä ja tietoa.
Tilaa:
Lähetä kommentteja (Atom)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti