huuh. Ajattelin pitkästä aikaa ja kerrankin kirjoitella tänne enemmän tajunnnanvirralla, ei nyt varsinaisesti mitään sen suurempaa aihetta mielessä tällä kertaa.
Tänään oli mielenkiintoinen päivä. Sain tänään olla anorektikko, autisti (erittäin lievä :P), masentunut poika ja käytöshäiriöisten nuorten ohjaaja (tai sitten yksi niistä "häiriöisistä"..). Eli siis vietimme tänään 4 tuntia tyttöjen kanssa metsässä harrastaen seikkailuliikuntaa. ja tämä siis liittyy nuorten kurssiimme. Piti selvitä metsässä olevasta radasta kun nilkat ja lanteet oli sidottuna yhteen kaverin kanssa, löytää silmät suljettuna hajautettuja kavereita ja etsiä metsästä vihjelappuja kahteen muuhun sidottuna. Haisteltiin, katseltiin, tunnusteltiin ja kuulosteltiin myös luontoa. (aistikokemuksia, aistikokemuksia..)Oma ohjattava toimintamme oli kolmen ryhmissä rakentaa tuikulle lautta apuna oksasakset ja narua. Niitä sai tosin vaan käyttää yhdellä kädellä (muut saivat omalla vapaalla kädellään kyllä auttaa), jolla saatiin haastetta enemmän. Tuikkulautat laitettiin lopulta lampeen kellumaan. Loppujen lopuksi osa tuikuista taisi kylläkin lähteä omalle kelluntareissulleen.. Mutta päivän saldona oli siis lämpöä, läheisyyttä ja tyttörakkautta :P (Tosin siitä lämmöstä en niin tiedä, kumppareissa ois voinu olla vähintään kolmet villasukat... Onneksi oli notski, jonka ansioista silmiä kirvelee vieläkin ja vaatteet on savustettu.)
Jälleen sai huomata ihmisten kanssa olemisen ja toiminnan voimauttavan vaikutuksen. Ei sillä loppujen lopuksi ole niin väliä, mitä siellä tehdään, kunhan saadaan tehdä jotain yhdessä ja onnistua. Ja pitää hauskaa, of course!
Muuten tässä alkaa elämä olla jo joulun odottelua. Kouluhommat ei oikeastaan stressaa, tosin että harjoittelupaikka vielä puuttuu (jonka siis pitäisi alkaa heti tammikuusta).. ja hankkia sitä on yritetty, uskokaa pois!
Viikonloppuna olisi luvassa ensinäkin perjantaina luokan pikkujouluiltamia. Alkuperäiset suunnitelmat mökkeily-oleilu-viikonlopusta kariutuivat erään hajonneen polvilumpion myötä (ei ollut omani) ja kutistuivat perjantai-illan (ja kenties myös yön) hengailuksi Jykylässä. Minulle tämä oli tosin hyvä juttu, sillä nyt minäkin pääsen pikkujouluilemaan! Alkuperäiseen suunnitelmaan en ois voinut osallistua sillä lauantaina lähdetäänkin avustettavan kanssa ajelemaan kohti Turkua, Tukholman risteilylle tällä kertaa.
keskiviikko 3. joulukuuta 2008
keskiviikko 26. marraskuuta 2008
Ajatuksia itsemurhasta
Psykan tunnilla keskusteltiin itsemurhasta ja asia jätti aivonystyrät pohdintatilaan. Seurauksena syntyi seuraava vuodatus kurssille kuuluvaan luentopäiväkirjaan:
Eniten minua jäi mietityttämään kuuluuko itsemurha- tai itsetuhoinen ajattelu osaksi nuoruutta luonnollisena teemana. Selitetäänkö sitä kenties jossain teoriassa, vai onko se vain nykyajan paineiden luoma ajatustapa? Oman kokemukseni mukaan itsetuhoisia ajatuksia herää monilla nuorilla jossain vaiheessa elämäänsä. Tosin ajatukset pysyvät usein tietoisesti ajatuksina, eikä niiden takana ole todellista toteutusperää. Pikemminkin kyse on oman elämän tarkoituksen pohtimisesta, vaikkakin äärimmäisellä tavalla. Erottaisin itse vakavan itsemurhariskin ja nuoruuteen kuuluvan ”oman elämän arvon pohdiskelun” sillä, että todellinen riski on silloin, kun nuori on masentunut ja ajattelee tällaisia ajatuksia usein. Luonnollista, kehitykseen kuuluvaa ajattelu on silloin, kun nuori pääsee ajatuksissaan positiiviseen tulokseen, löytää elämästään hyviä asioita ja ymmärtää, että hänen ympärillään kuitenkin on välittäviä ihmisiä.
Itsemurha ei todellakaan ole mikään uusi ilmiö, vaan niitä on esiintynyt luultavasti yhtä kauan kuin on ollut ihmisiäkin. Ehkäpä uudempi ilmiö nuorilla on se, että nuori joutuu hakemaan huomiota äärimmäisemmillä tavoilla. Myös itsemurhasta puhuminen on yleisempää, se ei ole enää samanlainen tabu kuin muutama vuosikymmen sitten.
Mielestäni erittäin merkittävää on se, etteivät kirkko ja kansa tuomitse itsemurhan tekijää samalla tavalla kuin ennen. Nykyään se on pikemminkin yksi tapa kuolla, joskin yhä traumaattinen läheisille, mutta itsemurhan tekijä kuitenkin siunataan ja hänen muistoaan kunnioitetaan. Uskoisin, että nykyään ovat harvemmassa helvetillä pelottelu ja suora syrjiminen, mutta tiettyä sanatonta leimautumista, tai ainakin sen pelkoa, saattaa esiintyä.
Tuomitsemattomuudellakin on toisaalta puolensa; onko yleinen itsemurhan hyväksyminen tehnyt itsemurhasta yhden luonnollisen ratkaisumallin toivonsa menettäneille ihmisille ja onko kynnys madaltunut sen myötä itsemurhan toteuttamiseen? Toisaalta läheisten annetaan nykyään surra ilman yhteisöltä tulevaa häpeän painetta ja asian tiimoilta nousseita tunteita on luvallista käsitellä; tämähän myös toimii ennaltaehkäisevänä tekijänä masentumiselle ja itsemurhalle.
Eniten minua jäi mietityttämään kuuluuko itsemurha- tai itsetuhoinen ajattelu osaksi nuoruutta luonnollisena teemana. Selitetäänkö sitä kenties jossain teoriassa, vai onko se vain nykyajan paineiden luoma ajatustapa? Oman kokemukseni mukaan itsetuhoisia ajatuksia herää monilla nuorilla jossain vaiheessa elämäänsä. Tosin ajatukset pysyvät usein tietoisesti ajatuksina, eikä niiden takana ole todellista toteutusperää. Pikemminkin kyse on oman elämän tarkoituksen pohtimisesta, vaikkakin äärimmäisellä tavalla. Erottaisin itse vakavan itsemurhariskin ja nuoruuteen kuuluvan ”oman elämän arvon pohdiskelun” sillä, että todellinen riski on silloin, kun nuori on masentunut ja ajattelee tällaisia ajatuksia usein. Luonnollista, kehitykseen kuuluvaa ajattelu on silloin, kun nuori pääsee ajatuksissaan positiiviseen tulokseen, löytää elämästään hyviä asioita ja ymmärtää, että hänen ympärillään kuitenkin on välittäviä ihmisiä.
Itsemurha ei todellakaan ole mikään uusi ilmiö, vaan niitä on esiintynyt luultavasti yhtä kauan kuin on ollut ihmisiäkin. Ehkäpä uudempi ilmiö nuorilla on se, että nuori joutuu hakemaan huomiota äärimmäisemmillä tavoilla. Myös itsemurhasta puhuminen on yleisempää, se ei ole enää samanlainen tabu kuin muutama vuosikymmen sitten.
Mielestäni erittäin merkittävää on se, etteivät kirkko ja kansa tuomitse itsemurhan tekijää samalla tavalla kuin ennen. Nykyään se on pikemminkin yksi tapa kuolla, joskin yhä traumaattinen läheisille, mutta itsemurhan tekijä kuitenkin siunataan ja hänen muistoaan kunnioitetaan. Uskoisin, että nykyään ovat harvemmassa helvetillä pelottelu ja suora syrjiminen, mutta tiettyä sanatonta leimautumista, tai ainakin sen pelkoa, saattaa esiintyä.
Tuomitsemattomuudellakin on toisaalta puolensa; onko yleinen itsemurhan hyväksyminen tehnyt itsemurhasta yhden luonnollisen ratkaisumallin toivonsa menettäneille ihmisille ja onko kynnys madaltunut sen myötä itsemurhan toteuttamiseen? Toisaalta läheisten annetaan nykyään surra ilman yhteisöltä tulevaa häpeän painetta ja asian tiimoilta nousseita tunteita on luvallista käsitellä; tämähän myös toimii ennaltaehkäisevänä tekijänä masentumiselle ja itsemurhalle.
perjantai 14. marraskuuta 2008
Kuuro vai sokea?
Koulussamme järjestettiin eilen ja tänään Pimeä ja Hiljainen kahvila. Pimeä kahvila oli nimensä mukaan pilkkopimeä huone, jossa asiakkaille tarjottiin kahvia, mehua ja keksejä. Pöytiin meidät saattelivat kädestä pitäen sokeat tarjoilijat, jotka myös ottivat tilauksemme vastaan ja toivat tarjottavat. Olivatpahan nämä tarjoilijat myös sen verran asiakaspalveluhenkisiä, että jäivät jutustelemaan seuraksemme. Hiljaisessa kahvilassa ovella oli tarjolla korvatulppia ja äänenvaimentimia. Niin ikään täällä tarjoilijat toimivat nyt ääntään käyttämättä, viittoen. Pöydillä oli lunttilappuja viittomakielisistä kirjaimista, jotta asiakkaat pystyivät esittelemään itsensä kuuroille kanssaolijoille.
Kokemus oli jännittävä ja voimakas. Pimeä huone oli todellakin säkkipimeä. Olo oli heti turvaton, jos tarjoilija (jotka itse siis olivat sokeita) päästi irti hetkeksikään. Äänet korostuivat selvästi ja puheensorina vaikeutti vieruskaverin kuuntelemista. Teki mieli myös tarrata keskustelukaveriin kiinni, jotta tietäisi että hän varmasti on siinä. Pelkäsin koko ajan huitaisevani vahingossa kahvikupin syliini.
Hiljaisessa huoneessa pärjäsi ilman apua, mutta tunsin itseni kertakaikkiaan ulkopuoliseksi, koska en osannut viittomakieltä alkuunkaan. Minä olin nyt vammainen ja ainut pöydästä, joka erottui joukosta: en ymmärtänyt viittomista yhtään mitään, en pystynyt kommunikoimaan enkä seuraamaan muiden keskusteluja.
Molemmissa huoneissa olin avuton ilman yhtä aistia, jota olin tottunut käyttämään. Kuulo vuorovaikutuksen apuna ja näkö hahmottamisen perustana on minulle ollut itsestäänselvyys, koska niitä ei koskaan ole minulta pois otettu. Onneksi tällaisia tilausuuksia tulee, jossa vammaiskäsityksiä voidaan kääntää päälaelleen ja omanlaisensa shokeerauksen kautta lisätä ymmärrystä ja tietoa.
Kokemus oli jännittävä ja voimakas. Pimeä huone oli todellakin säkkipimeä. Olo oli heti turvaton, jos tarjoilija (jotka itse siis olivat sokeita) päästi irti hetkeksikään. Äänet korostuivat selvästi ja puheensorina vaikeutti vieruskaverin kuuntelemista. Teki mieli myös tarrata keskustelukaveriin kiinni, jotta tietäisi että hän varmasti on siinä. Pelkäsin koko ajan huitaisevani vahingossa kahvikupin syliini.
Hiljaisessa huoneessa pärjäsi ilman apua, mutta tunsin itseni kertakaikkiaan ulkopuoliseksi, koska en osannut viittomakieltä alkuunkaan. Minä olin nyt vammainen ja ainut pöydästä, joka erottui joukosta: en ymmärtänyt viittomista yhtään mitään, en pystynyt kommunikoimaan enkä seuraamaan muiden keskusteluja.
Molemmissa huoneissa olin avuton ilman yhtä aistia, jota olin tottunut käyttämään. Kuulo vuorovaikutuksen apuna ja näkö hahmottamisen perustana on minulle ollut itsestäänselvyys, koska niitä ei koskaan ole minulta pois otettu. Onneksi tällaisia tilausuuksia tulee, jossa vammaiskäsityksiä voidaan kääntää päälaelleen ja omanlaisensa shokeerauksen kautta lisätä ymmärrystä ja tietoa.
torstai 25. syyskuuta 2008
torstai 21. elokuuta 2008
Orientoitumista
Talven tapaamiset varattavissa nyt! Ennakkovaraajan etu, 30 minuuttia kaupan päälle!Kummasti kesä vaan vierähtää syksyn puolelle. Virallisesti lomaa olisi vielä jäljellä toista viikkoa, mutta käytännössä virittäytyminen syksyn sähellykselle alkoi jo elokuun alusta opinnäytetyöpalaverin myötä. Kalenteriinkin piti itse värkätä lisäviikkoja, kun jostain syystä syyskuun alkuun on alkanut kerääntyä palaveria jos toista. Olen kyllä totaalinen kalenterin orja, mutta ylöskirjattu järjestelmällisyys pienentää huomattavasti kaaoksen tuntua. Ehkäpä pitäisi vaan vielä kirjoittaa joka viikolle jollekin illalle muistiinpano: "klo 17-21: ÄLÄ TEE MITÄÄN".
Olen kuitenkin muistanut nauttia tästä vapaa-ajan runsaudesta kun sitä vielä on. En ole tehnyt mitään vain siksi että pitäisi ja olen nukkunut ruhtinaallisen pitkään. Tämän unirytmin kääntämiseen voikin sitten mennä useampi viikko, mutta menköön. Viikonloppuna lähden vielä loman viimeiselle reissulle, Ylivieskaan. Ja nyt.. ehkä menen tiskaamaan tai sitten lähden kaupungille.. en tiedä, kalenteri kun ei määrää vielä tekemään mitään :)
Lisäys: kävin kaupungilla ostamassa alennustopin ja kolme levyä suklaata sekä harrastin korkeakulttuuria lukien Erlend Loen Supernaiivia ja söin puoli suklaalevyä sohvan pohjalla. ja sitten huvitti jo tiskatakin.
torstai 14. elokuuta 2008
Repovesi
Jälleen oli aika tukea julkisia liikennöintivälineitä; tällä kertaa suuntasin opiskelukaverini luo Valkealaan, Kouvolan naapuriin. Reissun varsinainen määpänpää oliRepoveden kansallispuisto, jossa vietimme päivän ja illaksi kömmimme kämpälle syömään ja saunomaan. Aikaa metsässä vierähti 5,5 tuntia ja matkaa taittui (ainakin) 15 km.
perjantai 18. heinäkuuta 2008
Maakuntamatkailua
..ja muuten vaan.
Olin taas malttamaton ja ehdin peräti yhden illan viettää (sekin töiden jälkeen) Jykylässä kunnes pakkasin taas reppuni ja hyppäsin Tampereen junaan. Takana oli siis viikonloppu Ilosaaressa (tarkemmin sanottuna leirintäalueella teltassa) ja sieltä kodin kautta maanantaiksi töihin. Tiistaiaamuna olinkin jälleen tukemassa VR:ää. Saisivat kyllä antaa diplomin tai jotain; olen kuluttanut varmaan kolmasosan kesän palkoistani junalippuihin! (Ottaen huomioon, että ilosaarta edeltävän viikonlopun vietin pikavisiitillä Espoossa, jonne lähdin heti kotiuduttuani Siilistä!)
Kuitenkin. Virallinen määränpääni tällä viimeisimmällä matkalla oli siis Ruovesi (pieni paikka paikka keskellä entiedämitä), jossa veljeni ja tyttöystävänsä ovat olleet tämän kesän töissä. He kuitenkin näin arkipäivisin olivat nimenomaan siellä töissä, joten minulle jäi oikein mainiosti aikaa jäädä viettämään laatuaikaa Tampereelle Noren ja Jaakon kanssa ennen matkavälineen vaihtoa. Tampere oli kiva paikka taas; kaupunki, josta en selviä ostamatta jotain. Tälläkin kertaa matka jatkui lompakko laukun, paidan ja Pancho Villan kanahampparin verran tyhjempänä. Mutta oli se sen arvoista.
Bussimatka keskelle korpea oli hämmentävän sanattomaksi laittava kokemus. Näköjään kahdessa vuodessa olen ehtinyt kaupunkilaistua näin pelottavan paljon, että vienosti tuulessa ja auringossa kylpevät, silminkantamattomiin riittävät vilja- ja rypsipellot saivat minut kerta kaikkiaan ihmettelemään voiko tällaista hienoutta ollakaan. Jos en olisi tiennyt, että seuraava bussi menee joskus puolen päivän päästä, olisin varmaan kirmannut pellolle ja tanssinut alasti. (Se "seuraava bussi" olisi kyllä siinä tapauksessa saattanut viedä Ruoveden keskustan sijasta lähimmälle psykiatrille :D) Sain kuitenkin maltettua mieleni ja selvisin onnellisesti veljeni tykö. Ilta olikin mitä mainiointa kesän viettoa: tehtiin ruokaa, käytiin minigolffaamassa ja eksyttiin yksille paikalliseen laivaravintolaan. Seuraavana päivänä nukuin pitkään ja tiskasin. Illalla heitettiin vielä mölkkyä ja sittenpä olikin jo tarkoitus suunnata takaisin kaupunkiin. Meinaspa jäädäkin pelkäksi tarkoitukseksi, kun ensimmäinen bussi oli Ruovedellä 20 minuuttia myöhässä, jonka ansioista sitten odottelin 10 min sijasta 1,5 tuntia Orivedellä kotiinpääsyä. Selvisinpähän kuitenkin. Orivedellä oli vähemmän tekemistä, lähinnä pakoilin paikallisia puleja ja koin itsseni suureksi filosofiksi huomatessani, että kyllä amikset ja nuoret on amiksia ja nuoria joka paikassa.
Olin taas malttamaton ja ehdin peräti yhden illan viettää (sekin töiden jälkeen) Jykylässä kunnes pakkasin taas reppuni ja hyppäsin Tampereen junaan. Takana oli siis viikonloppu Ilosaaressa (tarkemmin sanottuna leirintäalueella teltassa) ja sieltä kodin kautta maanantaiksi töihin. Tiistaiaamuna olinkin jälleen tukemassa VR:ää. Saisivat kyllä antaa diplomin tai jotain; olen kuluttanut varmaan kolmasosan kesän palkoistani junalippuihin! (Ottaen huomioon, että ilosaarta edeltävän viikonlopun vietin pikavisiitillä Espoossa, jonne lähdin heti kotiuduttuani Siilistä!)
Kuitenkin. Virallinen määränpääni tällä viimeisimmällä matkalla oli siis Ruovesi (pieni paikka paikka keskellä entiedämitä), jossa veljeni ja tyttöystävänsä ovat olleet tämän kesän töissä. He kuitenkin näin arkipäivisin olivat nimenomaan siellä töissä, joten minulle jäi oikein mainiosti aikaa jäädä viettämään laatuaikaa Tampereelle Noren ja Jaakon kanssa ennen matkavälineen vaihtoa. Tampere oli kiva paikka taas; kaupunki, josta en selviä ostamatta jotain. Tälläkin kertaa matka jatkui lompakko laukun, paidan ja Pancho Villan kanahampparin verran tyhjempänä. Mutta oli se sen arvoista.
Bussimatka keskelle korpea oli hämmentävän sanattomaksi laittava kokemus. Näköjään kahdessa vuodessa olen ehtinyt kaupunkilaistua näin pelottavan paljon, että vienosti tuulessa ja auringossa kylpevät, silminkantamattomiin riittävät vilja- ja rypsipellot saivat minut kerta kaikkiaan ihmettelemään voiko tällaista hienoutta ollakaan. Jos en olisi tiennyt, että seuraava bussi menee joskus puolen päivän päästä, olisin varmaan kirmannut pellolle ja tanssinut alasti. (Se "seuraava bussi" olisi kyllä siinä tapauksessa saattanut viedä Ruoveden keskustan sijasta lähimmälle psykiatrille :D) Sain kuitenkin maltettua mieleni ja selvisin onnellisesti veljeni tykö. Ilta olikin mitä mainiointa kesän viettoa: tehtiin ruokaa, käytiin minigolffaamassa ja eksyttiin yksille paikalliseen laivaravintolaan. Seuraavana päivänä nukuin pitkään ja tiskasin. Illalla heitettiin vielä mölkkyä ja sittenpä olikin jo tarkoitus suunnata takaisin kaupunkiin. Meinaspa jäädäkin pelkäksi tarkoitukseksi, kun ensimmäinen bussi oli Ruovedellä 20 minuuttia myöhässä, jonka ansioista sitten odottelin 10 min sijasta 1,5 tuntia Orivedellä kotiinpääsyä. Selvisinpähän kuitenkin. Orivedellä oli vähemmän tekemistä, lähinnä pakoilin paikallisia puleja ja koin itsseni suureksi filosofiksi huomatessani, että kyllä amikset ja nuoret on amiksia ja nuoria joka paikassa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)
